Kirjassa on tummanpurppuraisia, jopa hiukan
pelottaviakin kuvia. Pienen tytön mieleen jäävät maalaukset sinisen kukan
äärelle polvistuneesta tontusta, kultatukkaisesta, maailman kauneimmasta
prinsessasta sekä kuva kolmesta isonenäisestä noidasta, joista yksi kantaa
mukanaan suuria saksia. Ja itse tarina jää kummittelemaan; mitä olisi käynyt,
jos tonttu ei olisi ehtinyt lähettää kukan kautta viestiä Satumaahan? Miltä
prinsessasta mahtoi tuntua, kun hän joutui joka päivä leikkaamaan kultaisesta
tukastaan suortuvan? Kohtaus kolmesta noidasta leikkaamassa tontun partaa
nauratti ja naurattaa näin vuosia myöhemminkin.
Aili Somersalon Mestaritontun
seikkailut on lapsuuteni lempikirja, joka on kulkenut enemmän tai vähemmän
tiedostaen mukanani koko elämän ajan; peruskoulun kirjaesitelmissä, kirjahyllyn
kunniapaikalla ja yhä uudelleen läpiluettuna. Makuuhuoneen seinälle ostin
alkuperäiskuvittajan Onni Mansneruksen julisteen juurikin siitä rakkaimmasta
kuvasta, jossa Mestaritonttu on polvistunut satulähteen kukkasen äärelle
lähettämään viestiä Satumaahan.
Ja, kuten rakas ystäväni ja produktiomme toinen tuottaja Anni kertoi ensimmäisessä reissuvihkokirjoituksessa, kummallisia ja
merkittäviä asioita voi tapahtua, kun niitä ei lainkaan osaa odottaa. Olin
tehnyt yömyöhään töitä kotikaupungissani Savonlinnassa ja kotiin ajaessani
jouduin vetämään auton tien sivuun, sillä päässäni alkoi soida täysin
ennalta-arvaamattomasti melodia, joka sai pian sanat satukirjaa lainaten:
"Minne matka Mestaritonttu?". Näin muutama vuosi myöhemmin olen
pohtinut, että tuo yöllinen laulelma sai alkunsa siitä, että olin jokseenkin
huolissani, minkälaisen teatteriesityksen tulisin tekemään teatteri-ilmaisun
ohjaaja opintojeni "taiteelliseksi lopputyöksi". Olin vailla
minkäänlaista inspiraatiota tai ideanpoikasta ja jostain mielikuvituksen
syövereistä Mestaritonttu päätti muistuttaa olemassaolostaan. Tai
vaihtoehtoisesti alitajuntani yhdisti öisen automatkan kotiseuduilla
Mestaritontun matkakokemuksiin. Tai vaihtoehtoisesti olin niin hirvittävän
yliväsynyt töiden jälkeen, että mielessä ei juuri muuta pomppinut kuin tontut
ja noidat.
Oli miten oli, asiat lähtivät rullaamaan
eteenpäin; laulelmasta kehittyi idea sovittaa Mestaritontun
seikkailut teatteriesitykseksi. Kiinnostuin lapsille suunnatusta
teatterista, sen haasteista, mahdollisuuksista ja ennen kaikkea tärkeydestä.
Sain paljon tukea ja kannustusta idealleni niin ystäviltä kuin koulultakin ja
viimeistään kun Malmitalo lähti mukaan produktioon ja kun valmis
näytelmäsovitus löytyi Joensuun Kaupunginteatterilta, idea alkoi saada
vauhdilla lihaa luiden päälle. Työryhmään ilmestyi vanhoja tuttuja elämäni eri
vaiheista sekä aivan uusia kasvoja. "Mestaritontun seikkailut" alkoi
muuttua koko perheelle suunnatuksi musikaaliksi ja lapsuuteni kirja heräsi
henkiin.
Tänään on 24.1.2012. "Mestaritontun
seikkailut" kirjapainoksessani lukee "Jennylle jouluna 1991,
Inkeri-mummo ja Esko-pappa". Olen
siis kuljettanut tätä satua mukanani yli 20 vuotta. Ja voin todeta, että enpä
olisi arvannut kokevani hetkiä, kun pohdin esiintyvän työryhmän kanssa, kuinka
saisimme Sammaleisen ja Mestaritontun uskottavasti lentämään tai ruinaavani
lavastajalta mahdollisuutta käyttää hiilihappojäätä, jotta noidan kattila voisi
sauhuta oikein kunnolla. Tai kuuntelevani rakkaan ystäväni tätä produktiota
varten säveltämiä kappaleita tai miettiväni koreografitoverini kanssa,
minkälaista usvaneitojen liikekieli voisi olla. Tai kirjoittavani Mestaritontun
reissuvihkoon, että täsmälleen tänään on ensi-iltaan tasan kaksi kuukautta.
Paljon on vielä tehtävää, mutta vielä enemmän
on uskoa tekemiseen. Tämän produktion kanssa ei toden totta aika käy pitkäksi.
Tärkeän asian äärellä, öistä automatkaa
muistellen,
Jenny
Ohjaaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti